Bloggers I met and liked
Muutaman viikon päästä olen pyörinyt blogisfäärissä parin vuoden ajan. Mukaan on mahtunut monta ajatusta, kuvaa ja muutama vuodatuskin. Täällä minä olen, kaikkien nähtävillä, ihan omasta halustani. Mahtavia mielipiteitäni, juttujani ja jopa kuviani on yhden Google-haun takana hurjan paljon. Tarkalleen sanottuna 1 250 kuvaa ja 36 800 internet-osumaa. Tietenkään kaikki niistä eivät – kiitos Luojan – koske minua, mutta materiaalin määrä siihen nähden, että olen aivan tavallinen tyttö, on valtava.
Toiset pelkäävät sosiaalista mediaa: näkevät mörön identiteettivarkaan, joka tulee tuhoamaan heidän minuutensa maailmanlopun infernaalisella voimalla, kunhan tili on luotu, status päivitetty ja ystäviä hankittu enemmän kuin Lumikilla on kääpiökavereita. Toiset taas kylpevät sosiaalisen median lämpimissä vesissä nauttien jokaisesta hetkestä "ystävien" määrällä kilpailemalla, tyhjentämällä kameransa muistikortin suoraan milloin mihinkin palveluun, verkostoitumalla oman alansa ja vähän muidenkin alojen tärrrrrkeiden ihmisten kanssa – ja siinä sivussa vielä jakamalla kaikkien tietoon ostoksensa, mielipiteensä, ongelmansa, tunnetilansa sekä alushousujen värikin. Eräskin mies julkaisi omakustanteena kirjan vuoden Facebook-päivityksistään. Kyllä, luit aivan oikein. Dear Mr. Whatever-your-name-rally-was, your 15 minutes of fame are soooooooo over.
Olen säätänyt itse omalle sisällöntuotannolleni rajat. Väitän hallitsevani sitä lankavyyhtiä, jota en edes osaisi purkaa. Seulon mielestäni parhaat päältä: kirjoitukset, kuvat ja ajatukset – jottei myöhemmin vain kaduttaisi. Jaan ystävyyttäni eri palveluissa harkiten. En kuuluta blogin osoitetta turuilla ja toreilla, mutta silti tutustun Google Analytics -raporttiin silloin tällöin ja olen aidosti iloinen jokaisesta uudesta lukijasta. Piiloudun nimimerkin taakse, mutta näytän kuitenkin kasvoni. Jätän harkitun jälkeni, joka on paljon pysyvämpi, kuin yksikään perinteinen päiväkirjamerkintä. Kadunko vielä jonain päivänä jakamani tiedon määrää? Tulenko tuntemaan yksityisyyteni loukatuksi, jos jonakin päivänä uusi työnantaja tai vaikkapa oma lapseni lukee ikivanhoja blogimerkintöjäni? Olen nakuttanut tekstini bittiavaruuteen, joka pysyy pystyssä vielä kauan sen jälkeen, kun kasvan itse nurmea.
Kaikesta spekuloinnista huolimatta en osaa pelätä suurta internet-mörköä. Olen saanut Blogger.comilta hyviä ystäviä, ideoita ja virkistävää ajatuksenvaihtoa. Olen kurkkinut kalifornialaiseen arkeen, joka johti lopulta lehtivaihtoon, lukenut ruotsia tippa linssissä ja jännittänyt kolmesti uuden vanhan tuttavuuden tavatessani – sillä kun bloggaaja tapaa ensimmäistä kertaa toisen bloggaajan, ei oletuksesta huolimatta voida puhua sokkotreffeistä. Vaikka kuinka kirjoitukseni menevät kasvottomalle massalle, ne toimivat myös kirjeenvaihtona toisten kirjoittajien kanssa. Tiedän kummia juttuja muista – ja niitä te tiedätte minustakin. Taidan taistella eräänkin turkulaisen tanssijan kanssa Benin & Jerryn ykkösminiän paikasta. Täysin turha tieto, joka luo bloggaajalle kosketuspintaa.
Jos kuitenkin ylisosiaalisuus alkaa jonakin päivänä ahdistamaan, voin aina tehdä Facebook-itsemurhan. Juu, luit oikein. Tai no, vielä puolisen vuotta sitten olisin voinut tehdä Seppukoon kautta näyttävän itsemurhan Facebookissa, johon liittyi upea profiilin monivaiheinen tuhoutuminen ja viimeinen viesti sosiaaliseen mediaan jääneille ystäville. Dramaattista? Toki. Vaan eipä tuokaan onnistu enää, sillä Facebook on nostanut kanteen Seppukoota vastaan. Onneksi perinteinen tilin tuhoaminen onnistuu silti ihan omin pikku kätösin, myös Twitterissä ja Bloggerissa.
Ehkäpä hieman järkevämpi liike olisi kirjata toivomuksensa siitä, mitä yhteisöpalvelutileilleni tapahtuu sen jälkeen, kun en ole niitä enää päivittämässä. Harva muistaa kuolinvuoteellaan kertoa lähimmilleen kaikkien mahdollisten käyttämiensä palveluiden salasanat ja harvalla läheiselläkään on menetyksen jälkeen voimia alkaa urkkimaan niitä. Omista Facebook-ystävistäni löytyy henkilö, joka menehtyi syöpään. Joka kerta pahastun nassukirjalle, kun se ehdottaa minulle, että olisi hyvä aika jakaa uusimmat kuulumiset tämän ystävän kanssa. Jakaisin, jos voisin. Ihan varmasti tekisin niin, mutta Facebook ei tietääkseni jaa tietoa sen rajan toiselle puolelle. En tiedä, onko ystäväni profiili jäänyt naamakirjaan vahingossa vai tarkoituksella. Ystävyyden lopettaminen sen vuoksi, etten häneen enää yhteyttä saakaan, tuntuu myös absurdilta.
Ruotsalainen Mywebwill on vaihtoehto, jonka kanssa sosiaalisen median elämän voi päättää kuolemansa jälkeen haluamallaan tavalla. Ajatus tuntuu hullulta, mutta vielä hullummalta tuntuu sosiaalinen media, josta puuttuu se olennainen: elämä ja yhteydenpito. Itse taidan jättää toiveeni salasanoineen suljetussa kirjekuoressa tavaroideni joukkoon. Tapahtukoon tuo tahtoni taikka ei, olen silti valmis jatkamaan elämää internetissä, kunhan muistan, että kaikkea jakamaani voidaan käyttää väärin. Ehkäpä se sosiaalisuus ei taida kuitenkaan olla pahasta, sillä voin vain todeta, että jokainen bloggaaja, jonka olen tavannut, on ollut tykästyttävän ihana ihminen.
