Massamuotiketjujen yhteistyömallistot hyökkäävät aina sopivin välein pienen kuluttajan verkkokalvoille, halusipa sitä tai ei. Siellä se vilkuttelee tienvarsitaulussa matkalla töihin, huutelee joka hemmetin akkainsivuston bannerissa, lävähtää silmille muotilehden ensimmäisellä aukeamalla ja lopulta tykittää itsensä uutisiin saakka. Mallisto saa omat ihanat nettisivunsa. Sellaiset, joissa on hurjan kiva käyttöliittymä. Sellaiset, joilla mallit näyttävät onnellisilta, pitkiltä, boheemeilta ja laihoilta. Siellä soi hyvä musiikki. Pian ymmärrät tahtovasi kokoraita-asun, tunsitpa vierailevaa suunnittelijaa tai et. Tarjolla on jotakin erityisen hienoa normaalia hintaa edukkaammin. Mahtia!
Yhteistyömalliston peesissä hiihtelee pikkuinen möykky nimeltä Pelko. Se kaveri on kova kyselemään: "Maksanko liiasta?", "Ostanko huonoa laatua hienon nimen varjolla?", "Onko se edes suunnitellut niitä itse?", "Kuka se tyyppi edes oikeastaan on?", "Onko tämä mallisto oikeasti edes kovinkaan rajoitettu?", "Kulkevatko kaikki kohta kokoraita-asussa?"... Kysymysten musta pilvi laskee innostusta. Pelon hyvä kaveri, Häpeä, hyppää toiselle olkapäälle ja muistuttaa vielä naurettavasta aamusessiosta, jonka aikana raahaudutaan sängystä aivan liian aikaisin kaupoille, jotta voidaan sujahtaa vasta avattavan turvaverkon ali repimään akryyliä toisten samanlaisten metsästäjien käsistä.
Sori vaan Pelko ja Häpeä, olitte taas kerran niin pahasti väärässä. Eräänä aamuna Sonia Rykiel pour H&M -mallistoa jonotti kourallinen kivoja ihmisiä. Kukaan ei töninyt tai repinyt yhtään mitään. Kokoja vaihdeltiin täydessä sovussa. Tuntematon ihminen kehui päässäni killuvaa bling-bling-baskeria. Onneksi Turku on Suomen perse. Ja kaiken kukkuraksi tuhmuri-akryyli oli heitetty kelkasta, jolloin hinta ja laatukin kohtasivat! Mahtia!
Päivän asussa...
Aloitetaan nukkumalla aivan liian pitkään, jonka jälkeen
...kokeillaan ensimmäistä kertaa äidin lahjoittamaa
...todetaan Suuren Metsästäjän hiipineen taas kerran apajille
...poistetaan Suureen Ääneen Protestoiva Metsästäjä
...lisätään hieman siirappia
...viimeistellään sylilämmikkeellä!
Oikeastaan, en pidä yhdestäkään sarjan henkilöstä. Sen viehätys piileekin ruman ja kauniin epämiellyttävässä kohtaamisessa: kuinka viimeistä piirtoa myöten täydelliset ihmiset toimivat katsojan suunnitelmien ja toiveiden vastaisesti tekemällä huonoja päätöksiä yhä uudelleen ja uudelleen. Siitä huolimatta, että heillä lienee kaikilla täydellinen garderoobi.
Lisämaustetta ihastukseeni syntyy yhteisestä leipätekstistä – minäkin olen mainospelle. Copywriter. Kirjoittaja. Peggy. Kurkin työnkuvani historiaan ja ihastelen sitä valtavaa ajan määrää, jossa kampanjat puserretaan yhteen. Kadehdinkin pikkuisen, hymistelen kliseille ja lopulta unohdun aina ihailemaan Bettyn ja Joanin täydellisiä tyylejä. Inspiroidun.
Onnekseni en ole ainut, jonka pulssi kohoaa ihan vain näitäkin kuvia katselemalla. Siksi olenkin enemmän kuin pikkuisen innoissani ensi syksystä, jolloin hyppään aikakoneella menneeseen – kiitos maailman lahjakkaimman serkun. Tai oikeastaan taidammekin matkata tulevaisuuteen. Olen serkun lopputyöasiakas. Ajatus on vastan hento, mutta sitäkin innokkaampi. Tulossa on taidokkaita leikkauksia ja itseltään kovasti vaativa suunnittelija. Saako paineita kasvattaa odottamalla jo kovasti ihan ensimmäisiä luonnoksia?
Yarra-river halkoo Melbournea
...ja Federation square on vähän niin kuin kauppatori
...täällä korkeakulttuuri on päässyt jo toreille, vaikka
Federation building ulkoa...
...ja sisältä, ihan verrattavissa vaikkapa Kallun Grilliin.
Yarran rannalla on palmuja, meil Turus on pulsuja!
Tää olis niinku vaikka täkäläinen mänty.
Poika ruokki joen rannassa lintuja, meillä teinit
Ah! Vihdoinkin jotakin yhteistä! Lokkiin voi aina luottaa!
