Pitikö meidän
muuttaa maailmaa?
Syntymävuonnani Mauno Koivisto istui toista virallista vuottaan Suomen presidenttinä, Kalevi Sorsa hoiti pääministerin virkaa tv-ruudun kokoisissa silmälaseissaan ja Helsinki listattiin maailman kuudenneksi kalleimmaksi suurkaupungiksi. Hitlerin valtaannoususta oli vain 50 vuotta, neuvostoliittolaisen vakoilusateliitin osia tippui maailman meriin ja vuoden lehtikuvaa koristi hikeä höyryävä Juha Mieto. Lapsuuteni uutiskuviin kuuluivat afrikkalaiset nälkää näkevät lapset, roihuavat öljylähteet ja kelluva markka. Silloin iloittiin, kun Suomen hiihtomaajoukkue kaappasi – havuja, perkele! – kaikki mitalit kotiin.
Meille opetettiin, että työtä tekemällä ihminen pärjää. Meille kerrottiin, ettei työ ole välttämättä mitään herkkua, mutta siihen suunnattuun ahkeruuteen sidottiin arvostusta herättävän suuri osuus ihmisarvosta. Siihen me uskoimme, kunnes tuli iso paha lama. Se puhalsi säpäleiksi monta selkänahasta luotua uraa, ja meille painotettiin, että opiskelu on ainut väylä vapauteen.
Maailma oli keskeneräinen ja me 1980-luvun lapset kasvoimme sen kehityksen mukana. Kouluun tuli tietokone. Luulin netin olevan sähköinen kirja ja petyin suunnattomasti, kun sitä ei voinutkaan selailla tietämättä osoitteita. Pappan autossa oli tajuttoman suuri autopuhelin. Pian aikuisilla oli kännyköitä – autopuhelimia ilman sitä penkkien väliin sijoitettavaa möykkyä. Saimme koulussa disketit ja niille luvattiin mahtuvan kaikki tieto, mitä meidän koskaan tarvitsisi tallentaa. Kehityksen kehittyessä sanottiin, että työ voisikin olla mukavaa. Silloin meille kerrottiin, että olemme tulevaisuus. Mainittiin, että voimme tehdä mitä ikinä haluamme, voittivathan Leijonatkin MM-kultaa Ruotsissa, perkele.
Millenniumin koittaessa olimme valmiita aloittamaan Sen Oikean Elämän. Emme vain tienneet, että kymmenen vuoden päästä luopuisimme huippupaikoista leppoisamman elämän tähden, tekisimme alipalkattua, mutta ylimukavaa työtä, suorittaisimme tuplatutkintoja toistensa perään ja ihmettelisimme, kuka kumma heitti meidät työmereen ilman pelastusliivejä. Suorittamisen lomassa unohdimme unelmamme ja joskus heikkoina hetkinä vaalimme ajatusta delfiininkouluttajan ja meriarkeologin urista.
Tänään Suomen hiihtoliitto kylpee kyllästymiseen saakka dopingissa, nainen johtaa maata ja valtionkirkko loistaa suvaitsemattomuudellaan – eikä maailma ole vieläkään valmis. Lähellä 30-vuotissyntymäpäivää tikittää kuvitteellinen parasta ennen -päiväys, jonka jälkeen luulemme, ettei haaveilu ole enää sallittua. Kuuluuko tänään katsoa peiliin vai kristallipalloon, jos kaikki ei mennytkään ihan kuin Strömsössä?
Päivät eivät muistuta koskaan toisiaan, eikä tänään voi huolehtia huomisen murheita pois. Yritän katsoa peilin kautta tulevaisuuteen ja pitää haaveet mukana arjessa. Uimataito kehittyy uidessa. Onnistumiset seuraavat epäonnistumisia ja toisinpäin. Lienee siunaus, että on helpompaa katsoa taakse- kuin eteenpäin. Tulevaisuus on avoinna ja voin vielä muuttaa maailmaa. Ainakin omaani, perkele.
