Täytetty

Mitäs sitten tehdään, kun blogi ilmoittaa tallennusrajan täyttyneen? Minä annoin viikkojen kulua. Yritin keksiä uudelle osoitteelle nimeä, hahmotella ulkoasua ja lopulta jäin välitilaan. Joku julma oli keksinyt kaikki nimet ennen minua, avannut blogin ja kirjoittanut sinne yhden vaivaisen tekstin viisi vuotta sitten.

Tekohengityksenä päätin poistaa vanhoja tekstejä. Josko sitä tilaa ilmaantuisi näin lisää.  Antaisi aikaa miettiä uutta alkua paremmin.
Hetken ehdin jo murehtia, löytääkö kukaan uutta blogiani. Sitten taas muistin, että bloggaan kirjoituksen vuoksi. Rakkaudesta tarinointiin. Tämä blogi on täyttänyt tarkoituksensa. Kohta on uuden aika.

Bloggers I met and liked

Muutaman viikon päästä olen pyörinyt blogisfäärissä parin vuoden ajan. Mukaan on mahtunut monta ajatusta, kuvaa ja muutama vuodatuskin. Täällä minä olen, kaikkien nähtävillä, ihan omasta halustani. Mahtavia mielipiteitäni, juttujani ja jopa kuviani on yhden Google-haun takana hurjan paljon. Tarkalleen sanottuna 1 250 kuvaa ja 36 800 internet-osumaa. Tietenkään kaikki niistä eivät – kiitos Luojan – koske minua, mutta materiaalin määrä siihen nähden, että olen aivan tavallinen tyttö, on valtava.

Toiset pelkäävät sosiaalista mediaa: näkevät mörön identiteettivarkaan, joka tulee tuhoamaan heidän minuutensa maailmanlopun infernaalisella voimalla, kunhan tili on luotu, status päivitetty ja ystäviä hankittu enemmän kuin Lumikilla on kääpiökavereita. Toiset taas kylpevät sosiaalisen median lämpimissä vesissä nauttien jokaisesta hetkestä "ystävien" määrällä kilpailemalla, tyhjentämällä kameransa muistikortin suoraan milloin mihinkin palveluun, verkostoitumalla oman alansa ja vähän muidenkin alojen tärrrrrkeiden ihmisten kanssa – ja siinä sivussa vielä jakamalla kaikkien tietoon ostoksensa, mielipiteensä, ongelmansa, tunnetilansa sekä alushousujen värikin. Eräskin mies julkaisi omakustanteena kirjan vuoden Facebook-päivityksistään. Kyllä, luit aivan oikein. Dear Mr. Whatever-your-name-rally-was, your 15 minutes of fame are soooooooo over.

Olen säätänyt itse omalle sisällöntuotannolleni rajat. Väitän hallitsevani sitä lankavyyhtiä, jota en edes osaisi purkaa. Seulon mielestäni parhaat päältä: kirjoitukset, kuvat ja ajatukset – jottei myöhemmin vain kaduttaisi. Jaan ystävyyttäni eri palveluissa harkiten. En kuuluta blogin osoitetta turuilla ja toreilla, mutta silti tutustun Google Analytics -raporttiin silloin tällöin ja olen aidosti iloinen jokaisesta uudesta lukijasta. Piiloudun nimimerkin taakse, mutta näytän kuitenkin kasvoni. Jätän harkitun jälkeni, joka on paljon pysyvämpi, kuin yksikään perinteinen päiväkirjamerkintä. Kadunko vielä jonain päivänä jakamani tiedon määrää? Tulenko tuntemaan yksityisyyteni loukatuksi, jos jonakin päivänä uusi työnantaja tai vaikkapa oma lapseni lukee ikivanhoja blogimerkintöjäni? Olen nakuttanut tekstini bittiavaruuteen, joka pysyy pystyssä vielä kauan sen jälkeen, kun kasvan itse nurmea.

Kaikesta spekuloinnista huolimatta en osaa pelätä suurta internet-mörköä. Olen saanut Blogger.comilta hyviä ystäviä, ideoita ja virkistävää ajatuksenvaihtoa. Olen kurkkinut kalifornialaiseen arkeen, joka johti lopulta lehtivaihtoon, lukenut ruotsia tippa linssissä ja jännittänyt kolmesti uuden vanhan tuttavuuden tavatessani – sillä kun bloggaaja tapaa ensimmäistä kertaa  toisen bloggaajan, ei oletuksesta huolimatta voida puhua sokkotreffeistä. Vaikka kuinka kirjoitukseni menevät kasvottomalle massalle, ne toimivat myös kirjeenvaihtona toisten kirjoittajien kanssa. Tiedän kummia juttuja muista – ja niitä te tiedätte minustakin. Taidan taistella eräänkin turkulaisen tanssijan kanssa Benin & Jerryn ykkösminiän paikasta. Täysin turha tieto, joka luo bloggaajalle kosketuspintaa.

Jos kuitenkin ylisosiaalisuus alkaa jonakin päivänä ahdistamaan, voin aina tehdä Facebook-itsemurhan. Juu, luit oikein. Tai no, vielä puolisen vuotta sitten olisin voinut tehdä Seppukoon kautta näyttävän itsemurhan Facebookissa, johon liittyi upea profiilin monivaiheinen tuhoutuminen ja viimeinen viesti sosiaaliseen mediaan jääneille ystäville. Dramaattista? Toki. Vaan eipä tuokaan onnistu enää, sillä Facebook on nostanut kanteen Seppukoota vastaan. Onneksi perinteinen tilin tuhoaminen onnistuu silti ihan omin pikku kätösin, myös Twitterissä ja Bloggerissa.

Ehkäpä hieman järkevämpi liike olisi kirjata toivomuksensa siitä, mitä yhteisöpalvelutileilleni tapahtuu sen jälkeen, kun en ole niitä enää päivittämässä.  Harva muistaa kuolinvuoteellaan kertoa lähimmilleen kaikkien mahdollisten käyttämiensä palveluiden salasanat ja harvalla läheiselläkään on menetyksen jälkeen voimia alkaa urkkimaan niitä. Omista Facebook-ystävistäni löytyy henkilö, joka menehtyi syöpään. Joka kerta pahastun nassukirjalle, kun se ehdottaa minulle, että olisi hyvä aika jakaa uusimmat kuulumiset tämän ystävän kanssa. Jakaisin, jos voisin. Ihan varmasti tekisin niin, mutta Facebook ei tietääkseni jaa tietoa sen rajan toiselle puolelle. En tiedä, onko ystäväni profiili jäänyt naamakirjaan vahingossa vai tarkoituksella. Ystävyyden lopettaminen sen vuoksi, etten häneen enää yhteyttä saakaan, tuntuu myös absurdilta. 

Ruotsalainen Mywebwill on vaihtoehto, jonka kanssa sosiaalisen median elämän voi päättää kuolemansa jälkeen haluamallaan tavalla. Ajatus tuntuu hullulta, mutta vielä hullummalta tuntuu sosiaalinen media, josta puuttuu se olennainen: elämä ja yhteydenpito. Itse taidan jättää toiveeni  salasanoineen suljetussa kirjekuoressa tavaroideni joukkoon. Tapahtukoon tuo tahtoni taikka ei, olen silti valmis jatkamaan elämää internetissä, kunhan muistan, että kaikkea jakamaani voidaan käyttää väärin. Ehkäpä se sosiaalisuus ei taida kuitenkaan olla pahasta, sillä voin vain todeta, että jokainen bloggaaja, jonka olen tavannut, on ollut tykästyttävän ihana ihminen.

You Gotta Give to Get

Olen ollut tyytymätön jo pitkään. Nähnyt paranneltavaa siellä ja täällä – eniten kuitenkin täällä blogissa. Mieli on täynnä ajatuksia ja ideoita, mutta koskaan ei tunnu olevan tarpeeksi aikaa tai uskallusta niiden toteuttamiselle.

Tunnen kasvaneeni tämän blogin ulkoasusta ulos. Aihepiirin (listablogi) ulkopuolelle hyppäsin jo alkuunsa. Tallennustilaa on kuitenkin edelleen jäljellä, enkä siksi oikein osaa laittaa pistettä pöllöbannerin alle kertyville teksteille. 

Olen itsekin hämmästynyt kirjoituksieni päiväkirjamaisuutta. Rakastan ja vihaan, innostun ja lannistun – hengähdän hetken omassa pienessä valtakunnassani. Annan ja saan, vaikka olenkin erityisen harvoin muiden tonteilla kommentoimassa. 

Tämä valtakunta on kohdellut minua silkkihansikkain. Olen yhä ihmeissäni kommenttien kiltteydestä sekä käyntien määrästä. En ole jättämässä blogia, mutta muutokseen tartun hiljalleen. Tänään vaihtui fontti, ehkä jo viikon päästä bannerikin. Ehkä ensi vuoden puolella bloggaan vihdoin uuden osoitteen alla. Sellaisella blogipohjalla, joka tuntuu omalta.

***

In English:

For a while I've felt that the layout

of the blog isn't my cup of tea at all.

Something that was supposed to be a blog

full of lists turned out as a little diary.

So I'm chainging it all a bit by bit. 

Today the font. Maybe in a week I'll

have a new banner. Maybe next year

it'll be a brand new blog 

in another address.

***

Listin' Life 1 vee, ou jee!

Vuosi sitten tein jotakin, mitä olin hautonut päässäni jo hieman pidempään: avasin uudelleen jo kertaalleen tekemäni blogin. Vaihdoin nimen ja julkaisin aivan ensimmäisen postaukseni ikinä. Tärisin. Jännitti. Olin tehnyt muutamaa vuotta aikaisemmin jo blogipohjan, mutten osannut päättää, mistä kummasta olisin kirjoittanut. Tuolloin tunsin vain ystävien ulkosuomalaisblogeja, eikä oma arki vaikuttanut ollenkaan niin tähdelliseltä, että siitä olisi kannattanut kirjoittaa.

Aikaa kului ja aloin seuraamaan muutamaa muotiblogia varsin intensiivisesti. Inspiroiduin kovasti. Minullakin oli sanottavaa. Päätin, että bloggaus lopulta antaa enemmän kuin ottaa. Oli pakko kokeilla. Pakko uskaltaa. Totta se on ollut. Minulla on ollut varsin mukavaa kanssanne.

Alussa pelkäsin ilkiöanonyymejä. Olin varma, että he hyökkäisivät kasvottomana laumana kimppuuni. Sanoisivat, että olen tyhmä, tylsä ja tavattoman turha tapaus. Sanoisivat, etten osaa kirjoittaa. Tahdoin kuitenkin oman hiekkalaatikon. Sellaisen paikan, jonne voisin raapustaa mitä haluaisin ilman, että asiakas tai jokin muu minua suurempi taho löisi minua lapiolla päähän tai heittäisi hiekkaa suoraan silmiin. Tahdoin uskoa, että olen kirjoittaja myös työni ulkopuolella.

Kahden lempijutun rakkauslapsesta tuli aikamoinen sekasikiö. Aluksi ajattelin, etten kirjoittaisi pitkää tekstiä ollenkaan, sillä halusin oppia lyhentämään. Siitä se blogin nimikin tuli. Päätin myös olla teflon, se jonka suojana on tarpeeksi pinnallinen teksti. Pian huomasin kirjoittavani vähän kaikesta elämäni rakkauden, herkkujen ja wetlook-legginsien väliltä. Kirjoitusten tyylikin vaihteli listoista laulujen uudelleensanoituksiin. Alun päättömiin asukuviin ilmestyi kasvot ja annoin pala palalta itsestäni enemmän. Välillä mietin, onko tässä touhussa minkäänlaista järkeä tai olenko tavattoman itseriittoinen narsisti. Toisinaan kerroin tutuille ylpeänä blogistani, toisinaan en saanut sanaa suustani. Kesti kokonaisen päivän, että sain pyydettyä miestä ottamaan ensimmäiset asukuvat.

Olen Blogistanissa ulkomaankirjeenvaihtajana. En ole osallistunut blogitapaamisiin ja bloginaamoista olen tavannut vain yhden uuden tuttavuuden ihan liian nopeasti. Listin' Lifessa ei ole koskaan järjestetty arvontaa, eikä postilaatikkoni pullistele sponsorisopimuksia. Jos saisin päättää, blogissani olisi aina puutarhateekutsut sateenkaaren alla. Tästä on tullut hyvä tapa.

Hiekkalaatikolleni paistaa aurinko. Olen iloinen, että niin moni ihminen on löytänyt tämän blogin vuoden mittaan. Osa on tullut jäädäkseen, osa on jatkanut matkaansa. Suurin oivallus on ollut se, että mitä enemmän itsestäni annan, sitä enemmän te lukijat tsemppaatte minua. Kommenttienne kautta olen myös löytänyt tukun mainioita blogeja, joita seuraan enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja selvittänyt, ettei Herttaisen oikea nimi spekulaatioistani huolimatta ole Hertta. Taisinkin jo aikaisemmin mainita, että olen monisanainen. Siksi lopetan jaarttelut tähän ja listaan ensimmäisen blogivuoteni huiput!

Hanstun blogissa...

...alkuinnoittajina toimivat Jonna, Turun Tilda ja Nelliina

...ensimmäinen juttu oli näin lyhyt

...Kerttu kommentoi ensimmäisenä blogijuttuani,
joka käsitteli tietenkin pöllöjä

...tämä surkea punertava ja päätön länkisäärikuva
oli ensimmäinen julkaisemani asukuva

...ensimmäisen kerran innostuin oikein kunnolla
kirjoittaessani Marin uusista laukuista

...nauroin katketakseni, kun armaani kuvitteli minun
Photo Shopanneen söpön taustan tähän juttuun
noiden Pätkiksien taakse!
(ihan reilusti vain kuvasin karkit vanhaa tarjotinta vasten)

...tämän kuvan juttua saatettiin ehkä häikäilemättä
plagioida eräässä nimeltä mainitsemattomassa
reilusti luetummassa blogissa

...pääsiäisjutun kuvituskuva on yhä eräs lemppariasukuvistani

...kerroin päivästä, jonka voisin viettää yhä uudelleen ja uudelleen

...kahvittelin paikassa, jonne voisin muuttaa koska vain

...listasin ensimmäisen kesälistan, joka
sai odotuksiani innokkaamman vastaanoton

...sain Turun Tildalta ihan ensimmäisen
blogitunnustuksen, mitä mainioimman
Rouvasblogi-maininnan

...näihin aikoihin aloin ymmärtää kameraani pikkuisen
paremmin ja taisivat ne jututkin syntyä entistä helpommin.
Listin' Life löysi vähitellen oman tyylinsä.

...on myönnettävä, että Australiaan matkatessani suurin
syyni raahata läppäri toiselle puolelle maailmaa oli
tämä blogi. Huomasin kasvaneeni kiinni harrastukseeni.

...Australian jälkeen pää toimi hetken englanniksi, joten
kirjoitin yhden jutun kolmannella kotimaisella.

...pimahdin hetkellisesti täysin, kun Jaakko S. kävi
kommentoimassa Tim Gunn -juttuani

...olin varsin tyytyväinen Tall Ship's Races -teemapukeutumiseeni
ja siihen, etten tippunut tätä kuvaa otettaessa jokeen,
sillä venäläiset merimiehet yrittivät pelästyttää
minut soittamalla sumutorvea. Entinen telinevoimistelija
ei kuitenkaan putoa. Ikinä.

...nimesin erään lempikirjoituksistani osuvasti
otsikolla: "My favourite things"

...haastoin Duussin mukaani hameviikkoon ja olin
kovin otettu, kun tyyppi lähti helmat hulmuten
mukaan!

...pidin myös pakollisen blogitauon

...sain ensimmäistä kertaa luvan julkaista armaani kuvan

...tätiytymiseni kunniaksi pukemani värikäs asu
sai kehuja blogissa, mutta todellisuudessa
armaaltani kysyttiin, miksi hän oli päästänyt
minut kotoa ulos Mustanaamion vaatteissa

...Unohdin teflon-pinnoitteeni lopullisesti ja kommentti-
vyöryn jälkeen päätin jättää sen kokonaan pois.
Samalla sain vihdoin luvan armaaltani julkaista nämä kuvat
julkaisemalla ne ensin ja kysymällä vasta sitten.

...paljastin todellisen huumorintajuni

...palelin järjenvastaisesti pakkasessa päivän asukuvan vuoksi

...opettelin julkaisemaan videon

...yllätyin, kuinka nopeasti vuosi kuluikaan

...7554 ihmistä 77 maasta pyörähti täällä

...päätin järjestää blogisynttäreiden vuoksi aivan
ensimmäisen arvonnan! Siitä lisää huomenna!

***

Kiitos ihanat!

Tervetuloa hiekkalaatikolleni
leikkimään yhä uudestaan
ja uudestaan ja uudestaan!

***

In English:
Listin' Life is having it's very first
birthday today and I'm rather excited.
I've had a good year with you all.
Thank you and welcome again and again
and again and again!

***

Top 3 hakusanat, joilla

on päädytty Hanstun blogiin

Mistä näitä hölmöjä Googlen hakusanoja oikein putkahtaa?
Mitä tämä kertoo blogini tasosta?
Mitä tämä kertoo kahden aivosoluni toiminnasta?


1. pervo leggarit
(Jep, juuri ne, joita käytän päivittäin)

2. surullinen tarina koirasta
(En mä ihan pervo siis ole. Osaan kertoa surullisia
tarinoita myös)

3. teini kyykkypissalla
(Öm... se en ollut minä?)


***

In English:
These are the funniest search
criterias that people have used
and made their way to my blog:

1. pervert leggins
2. sad story about a dog
3. a teenager pissing outdoors


What's wrong with Google?

***

Rouva-Hanstun
salainen puutarha

Sain tänään Turun Tildalta upean tunnustuksen:

Tämä pikkurouvaksi (mitäs olen työpaikan nuorin rouva)
useasti tituleerattu tyttö on kuvakkeesta erittäin ylpeä
- pääsin niin kovasti itseäni parempaan seuraan!

***

Onnesta soikeana jaksoin myös rouvailla, työntää kädet multaan
ja istuttaa eilen Raision Kukkatalosta haetut parvekekukat.

Isoisän vanhaan maitotonkkaan pääsi kaksi daaliaa
ja iso verenpisara. Matalammalla jakkaralla on häistämme
jääneitä kynttilälyhtyjä vanhan tarjottimen päällä. Jakkarat
ovat myös isoisän vanhat. Ajattelin aluksi hioa & maalata
ne valkoisiksi, mutta tykästyin niiden rähjäiseen
olemukseen. Niillä on selvästi tarinoita kerrottavanaan.

Päivän päävärit eivät taida jäädä arvausten varaan...

Pöydälle pääsi pikkuruinen miniruusu siitä huolimatta,
että yleensä vihaan miniruusuja. Blogitunnustuksen
kunniaksi nautin myös kukitetulla parvekkeellani
ison palan multateemaan sopivaa Frödingen
mutakakkua survotuilla vadelmilla teen kera. NAM!

Parvekkeelle päätyi myös toinen entinen
inhokki: Ruusubegonia...

...jonka oli tarkoitus tehdä lähempää tuttavuutta tämän
Dianan kanssa. (Eivät mahtuneetkaan samaan ruukkuun)

Tämä asetelma nostaa hattua Amelien isälle! Saimme hassun
simpukka-kissan armaan isältä Thaimaan-tuliaisina. Kisu on
niin kitch, että paikan sille löydettyäni tykästyin mokomaan.

Basilikalle seuraa pitävät ihanat Leijonankidat.

Rouva-Hanstun puutarha-asussa...

...röyhelötoppi - Vero Modan mallikappale
...pitkä valkoinen alustoppi - Vila
...farmarit - Seven
...kaulakoru - Pilgrim, joululahja armaalta
...käsikoru - wannabe-Pilgrim KappAhlista

***

In English:
My day was blooming - I got a "mrs Blogger"
tag which was a delightful surprice. I planted also
the flowers I bought yesterday, and now my
balcony is officially my very own secret garden. Had
my new favourite Seven-jeans on with a bright
sample top from Vero Moda.

***