Strålande jul






Tämä vuosi on ollut muutoksia pullollaan. Joskus mietin, olenko oman elämäni muutosvoima, vai myllertävätkö päivät toistensa jälkeen ihan
itsekseen kaiken päälaelleen? Miksen tyydy tasaisuuteen, miksi tahdon aina hiukan enemmän? 

Jos joskus kävisikin niin, että muutoksettomuus 
olisi oletusarvo? Että tieto huomisesta olisi aina pitävää, uutiset eivät olisi uutisia, eikä hyvästejä jätettäisi koskaan? Elettäisiin välitilassa aina. Siinä jouluaaton ja tapaninpäivän keskivaiheilla, sopivasti uinuvan lumen ja takkatulen lämmön läheisyydessä. Kyllä rauhaton siihenkin kyllästyisi, mutta ymmärtäisi edes hetken sitä henkäystä, jota elämäksi kutsutaan. Ehtisi ainakin hetken miettiä, lukea, nukkua, syödä, parantaa maailmaa ja juoda pannukahvia. Kansankodissa kaikki on paremmin. 
Karuselli


Ympäri mennään ja yhteen tullaan, haetaan joulua turuilta ja toreilta. Minä ostin anopille puhdistuksen – tai siis Puhdistuksen. Sen kaikista oletettavimman tuliaisen Suomesta. Hyllyjen välissä hurahdin oppaaseen luovuudesta ja jätin sen sinne päiväksi makaamaan. Unen jälkeen tuntui fiksulta käydä hakemassa "12 viikon mittainen harjoitusohjelma" kotiin. Pyörittelen yhä päätäni. Hurahdusoppaat kuuluvat yhtä paljon ostoslistalleni kuin karuselli jouluun. Silti molemmat vetävät puoleensa magneetin lailla. Vinksauttavat raiteen pois paikoiltaan ja vievät hetkeksi toisiin ympyröihin.

Hyviä syitä siivota työpiste, osa 785:
JONATAN JOHANSSONIN 
NIMMARI!

Legendan mukaan ihuna Jonatan tuli kuvauksiin, punasteli, otti paidan pois ja hyppi naisten mielen mukaan – hieno mainos siitä tulikin. Koska en kuulunut tiimiin, en valitettavasti päässyt paikalle. Lohdutuspalkintona kuvauksista tuli nimmari.

Hyvät miehet, kyllä me naiset vasta osataankin esineellistää, röhönauraa ja puhua härskejä. Tää on katos tätä tasa-arvoa.
Saamaton


Saamaton on hieno sana. Saa maton, muttei saa kuitenkaan. Sanotaan, ettei saa aikaiseksi, mutta ehkä hänelle ei vain siunaannukaan inspiraatiota, tahtoa, halua, lujuutta taikka voimaa mennä vaikka läpi harmaan kiven. Minä nostaisin konttia ja kävelisin sen mötikän yli. Turha sitä on porata, lyödä nyrkkiä kovempaa vasten. Harmaa pinta on röpölöinen ja kylmä, siitä ei saa otetta. Oikeastihan se kivi vasta saamaton osapuoli onkin, sillä jöröttävä vastarinta ei anna kantajalleen mitään. Jos joku lopulta menee järkäleen läpi, ei jäljelle jää kuin palasia. Niistä rakennetaan linnoituksia ja suojamuureja, sellaisia, jotka pitää ensin purkaa nähdäkseen vasta sitten sisälle. Minä kuljen ilman panssaria, aseitta. Kun tunteita jaettiin, joku sai lätäkön, toinen lammen ja minulle jäi kokonainen valtameri.
Jouluähkykö jo?


Stockmannin ikkunassa seisoi tumput suorana maansa myynyt pukki. Pää riippui alhaalla, vaikka miekkosen edustuskautta on jälkellä vielä kokonaisen kuukauden verran. Sinne minäkin juoksin, ovesta sisään ja ulos, toiseen ja kolmanteenkin liikkeeseen ja etsin kahta lahjaa. 

Kotona käärin ne sanomalehteen ja muovipussiin – kruunasin vielä komeuden villalangalla. Päätin näet vuosi sitten, että maailmassa on niin paljon kaunista paperia, ettei minun tarvitse ostaa erikseen pakettipaperia. Niinpä laatikkoon on kertynyt materiaalia ihan mukavasti  vuoden ajan ja periaatteeni pitää yhä. Huomenna kiikutan työpaikan joulukalenteriin kaksi lahjaa. Ei joulu paha ole, mutta ähkystä tulee huono olo.
Tulkoon valkeus!

Ja valkeus tuli. Pienellä, noin puolisen vuotta kestäneellä viiveellä, mutta tuli kuitenkin. Asentajana toimi isä, apunaan mies, tikkaat, pöytä, tuoli, sähkökynä ja ruuvimeisseli. 

Valon jälkeen tuli kutsu Ranskaan. Sedän ääni kuulosti puhelimen toisessa päässä joulupukilta ja satujen välissä pilkahti häivähdys vanhaa miestä. Tarinointi kulkee suvussa, se on selviytymiskeino. 

Tänään tarinointi jatkui uuden valoisan tuttavuuden kanssa. Tikkupäämaatuska yhdisti kaksi nuorta ja nättiä – olisihan siinä aikaa kulunut enemminkin, mutta kahvila suljettiin. Päässä lämmitti pikkuisen liian kireä karvahattu, mutta edes kiristävä tunne pään ympärillä, pakkanen ja pimeys eivät haitanneet. Ehkä kaikki menee kuitenkin ihan hyvin, valoisammin ainakin.

Uinutaan

Siellä, missä vielä kesällä kerrottiin pienin lapuin elämästä, jaetaan tietoa lumisen haudan asukeista. Monivuotiset heräävät vuosi vuodelta uudelleen, toiset kukoistavat väriloiston kautta kerralla loppuun. En tiedä, haluaisinko painaa jälkeni leimahduksen lailla vai yrittää yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus tahtoisin uinua lumipeitteen alla ja herätä eloon vasta keväällä – miettiä sitten uusia strategioita ja prosesseja. Useimmiten kuitenkin tahdon taistella tuulta vastaan. Pohjolan geeneissä on liikaa sitkeyttä ja sisua. Tahtoa, joka venyy kuin terva. Kylmyys jähmettää jäsenet hiljalleen, nöyrryttää hiljentämään tahtia ja nauttimaan valkeudesta. Sunnuntaisin uinutaan, syödään aamiaista hävettävän kauan ja loikoillaan sohvalla. Kuvitellaan, että maailma pyörii hetken hitaammin. Ajatellaan, että meillä on vain aikaa.
 
Monsieur

Mikään ei pidä kynää paremmin kädessä kuin siihen piirretyt viikset. Voin olla valintani mukaan Clark, Django, Salvador, Zorro tai Burt – aina hurmaava, aina veijari. 

***

In English:

I thought there was nothing that could make me NOT to tattoo moustache on my forefinger and then I met these pencils. I don't need to choose – I can be Clark, Django, Salvador, Zorro or Burt. Charming!  

Get rich, or die trying

Löysin tänään Elämäni Tuolin. Tai olihan niitä paikalla useampikin. Niin monta, että olisin voinut asetella ne lentämään ympäri Elämäni Ruokahuonetta – jos vain minulla olisi sellainen. Nyt Yrjö Kukkapuron Skaala-tuoli lentelee pitkin poikin ajatuksiani. Tarkennettakoon ihastuksestani sen verran, ettei mikä tahansa Skaala kelpaa, vain Helsinki Secondhandin Jenni Tuomisen grafiikalla verhoillut yksilöt. Hintaahan ihanuudella on toki, sellaiset 500 euroa. Olen äkkirikastumisen tarpeessa, tai ehkä tarvitsen vain elämän – ja pari pöllöä tuolia.

Aikamatkailua, balleriinoja, vieraita ikkunoita 
ja valkoisia sukkahousuja



Tänään harmistuin siitä kaikesta, minkä olen joskus tuntenut, mutten muista enää. Tunsin kappaleen olevan barokkia, mutten osannut kertoa siitä enempää. Tiesin sävelten kulun, harkitut tauot ja rivien väliin jäävän tarinan. Etsin toista kappaletta löytämättä sitä, kävin 1900-luvun alun Atgetin Pariisissa ja tuijotin naapuruston jugend-talojen ikkunoista häpeilemättä sisään. 

Klassisessa mielentilassani muistin valkoisista sukkahousuistani ne kerrat, kun hypin balleriinana omassa huoneessani. Viulistia minusta ei tullut, eikä balleriinaakaan, mutta balettiin lähden joulukuussa. 1900-luvun alun Pariisiin taidan palata heti, tuon kirjan kuvat vievät hetkessä mennessään. Klassista musiikkia herättelen vähitellen. Ehkä ensi viikolla muistan etsimäni kappaleen nimen.

***

Päivän asussa...
...paita/shirt - Seppälä
...hame/skirt - Sonia Rykiel Pour H&M
...sukkikset/stockings - Seppälä
...sukat/socks - H&M
...vyö/belt - Saba, Australia
...kengät/shoes - Bianco
***

Kuvat kirjasta / Pictures from a book:
Atget's Paris

***
Pitikö meidän
muuttaa maailmaa?

Syntymävuonnani Mauno Koivisto istui toista virallista vuottaan Suomen presidenttinä, Kalevi Sorsa hoiti pääministerin virkaa tv-ruudun kokoisissa silmälaseissaan ja Helsinki listattiin maailman kuudenneksi kalleimmaksi suurkaupungiksi. Hitlerin valtaannoususta oli vain 50 vuotta, neuvostoliittolaisen vakoilusateliitin osia tippui maailman meriin ja vuoden lehtikuvaa koristi hikeä höyryävä Juha Mieto. Lapsuuteni uutiskuviin kuuluivat afrikkalaiset nälkää näkevät lapset, roihuavat öljylähteet ja kelluva markka. Silloin iloittiin, kun Suomen hiihtomaajoukkue kaappasi – havuja, perkele! – kaikki mitalit kotiin. 

Meille opetettiin, että työtä tekemällä ihminen pärjää. Meille kerrottiin, ettei työ ole välttämättä mitään herkkua, mutta siihen suunnattuun ahkeruuteen sidottiin arvostusta herättävän suuri osuus ihmisarvosta. Siihen me uskoimme, kunnes tuli iso paha lama. Se puhalsi säpäleiksi monta selkänahasta luotua uraa, ja meille painotettiin, että opiskelu on ainut väylä vapauteen.

Maailma oli keskeneräinen ja me 1980-luvun lapset kasvoimme sen kehityksen mukana. Kouluun tuli tietokone. Luulin netin olevan sähköinen kirja ja petyin suunnattomasti, kun sitä ei voinutkaan selailla tietämättä osoitteita. Pappan autossa oli tajuttoman suuri autopuhelin. Pian aikuisilla oli kännyköitä – autopuhelimia ilman sitä penkkien väliin sijoitettavaa möykkyä. Saimme koulussa disketit ja niille luvattiin mahtuvan kaikki tieto, mitä meidän koskaan tarvitsisi tallentaa. Kehityksen kehittyessä sanottiin, että työ voisikin olla mukavaa. Silloin meille kerrottiin, että olemme tulevaisuus. Mainittiin, että voimme tehdä mitä ikinä haluamme, voittivathan Leijonatkin MM-kultaa Ruotsissa, perkele.

Millenniumin koittaessa olimme valmiita aloittamaan Sen Oikean Elämän. Emme vain tienneet, että kymmenen vuoden päästä luopuisimme huippupaikoista leppoisamman elämän tähden, tekisimme alipalkattua, mutta ylimukavaa työtä, suorittaisimme tuplatutkintoja toistensa perään ja ihmettelisimme, kuka kumma heitti meidät työmereen ilman pelastusliivejä. Suorittamisen lomassa unohdimme unelmamme ja joskus heikkoina hetkinä vaalimme ajatusta delfiininkouluttajan ja meriarkeologin urista.

Tänään Suomen hiihtoliitto kylpee kyllästymiseen saakka dopingissa, nainen johtaa maata ja valtionkirkko loistaa suvaitsemattomuudellaan – eikä maailma ole vieläkään valmis. Lähellä 30-vuotissyntymäpäivää tikittää kuvitteellinen parasta ennen -päiväys, jonka jälkeen luulemme, ettei haaveilu ole enää sallittua. Kuuluuko tänään katsoa peiliin vai kristallipalloon, jos kaikki ei mennytkään ihan kuin Strömsössä?

Päivät eivät muistuta koskaan toisiaan, eikä tänään voi huolehtia huomisen murheita pois. Yritän katsoa peilin kautta tulevaisuuteen ja pitää haaveet mukana arjessa. Uimataito kehittyy uidessa. Onnistumiset seuraavat epäonnistumisia ja toisinpäin. Lienee siunaus, että on helpompaa katsoa taakse- kuin eteenpäin. Tulevaisuus on avoinna ja voin vielä muuttaa maailmaa. Ainakin omaani, perkele.

Mamma Mia!





Ei elämä aina helppoa ole, vaan eipä kai kukaan sellaista luvannutkaan. Kun räntää sataa vaakatasossa kasvoille, jostain kumman syystä päädyn synkistelyn sijaan nauramaan kaikelle. Tai ainakin muiden tekemille hassuille videoille. Niinhän sitä sanotaan, että kaikki on asenteesta kiinni: hymyssä suin on helpompi ottaa vettä niskaan.
Viittasankari

Minä en muuten viitoista välitä. Ponchotkin tuntuvat bonzolta. Onneksi uusin vaatehankintani onkin kauluri – tai jokapaikanhärpäke. Sellainen lämpöinen ja vähän hölmö kevyiden vaatteiden jatke. Se suo yllättävän tauon täysmustaksi synkentyneeseen vaatekauteeni, vaikka alle kyllä puin tietenkin kokomustaa. Sankari se ainakin on. Muttei viitta. Ok?

***

Eilisen asussa...

...housut/trousers - H&M
...paita/shirt - Comme des Garcons 4 H&M
...kengät/shoes - Emu, Australia
...laukku/bag - 2nd hand
...kauluri/cape - Zara

***
Keep calm and carry on


Iltapäiväkävelyllä törmäsin Lempiin, enteilevään Stalker-skootteriin ja portaisiin, joilla oli vähän tärkeämpää sanottavaa. Antaa niiden puhua, minun näppäimistölläni hyppivät sanat ovat tänään kankeita. Antavat odottaa itseään ja tulevat ulos vääränlaisina.