Listin' life

Luonnontieteellistä

Aamulla mies hellittelee sanomalla pieneksi apinaksi. Eilen televisiossa syötiin oksennusta pidätellen apinan aivoja. Maistuu kuulemma yhtä hyvälle mennessään alas kuin tullessaan ylöskin. En pidä assosiaatiosta, mutta hyväksyn hellittelynimen. Olen halipula-apina, joka hyppää aina rotvallille, kokeilee kaidetta ja haaveilee kiipeämisestä oikein korkealle vanhaan tammeen. 

Karvakerroksen puutteessa puen vaatteet kerroksittain, mietin materiaaleja ja toivon eristäväni kylmyyden neljällä ihoani ympäröivällä kerroksella. Puuvillaa, villaa, angoraa ja villaa. Kaulaani halaa perintöturkis ja varpaitani kiertää kaksien sukkien kerros. Hameista on turha haaveilla, ellei meinaa jäädä jääpatsaaksi Helsingin kaduille. 

Muutaman metropysäkin päästä olemme perillä ja kuoriutuminen alkaa taas. Kaksista hanskoista, takista ja kaulahuivista päästyäni olen taas toimintavalmiudessa. Jonkun lapsi huuta innostuksesta hirven kohdalla, minä rakastun portaisiin. Kerros toisensa jälkeen valoa, ruudullista lattiaa ja kiertyvää kaidetta. Yhä ylöspäin, kauas parvelle, jolta näkee dinosaurusten vankat luut ja terävän hammasrivistön. 

Vitriinissä pöllöt tuijottavat lasittunein katsein, minä tuijotan kameran linssin kautta takaisin. Hihkun kuin sen toisen lapsi, katselen jähmeisiin asentoihin jääneitä tassuja, kavioita, korvia, nenänpäitä ja viiksikarvoja. Kettu nauraa ivallisesti ketarat levällään ja kiireisin askelein ohitamme sen leikkisät pennut. Kahvilassa ruokahalua lisätään täytetyllä kaksipäisellä lehmällä. Pidän intendentin huumorintajusta, pidän Helsingin Luonnontieteellisestä museosta.