Täytetty

Mitäs sitten tehdään, kun blogi ilmoittaa tallennusrajan täyttyneen? Minä annoin viikkojen kulua. Yritin keksiä uudelle osoitteelle nimeä, hahmotella ulkoasua ja lopulta jäin välitilaan. Joku julma oli keksinyt kaikki nimet ennen minua, avannut blogin ja kirjoittanut sinne yhden vaivaisen tekstin viisi vuotta sitten.

Tekohengityksenä päätin poistaa vanhoja tekstejä. Josko sitä tilaa ilmaantuisi näin lisää.  Antaisi aikaa miettiä uutta alkua paremmin.
Hetken ehdin jo murehtia, löytääkö kukaan uutta blogiani. Sitten taas muistin, että bloggaan kirjoituksen vuoksi. Rakkaudesta tarinointiin. Tämä blogi on täyttänyt tarkoituksensa. Kohta on uuden aika.

Eläimellistä

Sanotaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja, joten ihmekös, että jotkut pääsevät kuin koira veräjästä, sillä herrat ja koirat jättävät oven perässänsä auki. Siinä sitten katsellaan kuin lehmä uutta veräjää vaikka kissahan siitä pitäisi pöydälle nostaa. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa – tahtoohan se pysyä kukkona tunkiolla eikä juosta kuin päätön kana. Toisia viedään kuin pässiä narussa, toiset ovat lauhkeita kuin lampaat, loput ovat susia lampaiden vaatteissa. Yksi on köyhä kuin kirkonrotta, toisella on aina kissanpäivät (kunhan ei makaisi kuin härski silli). Rakkaudesta se hevonenkin potkii, joten siinä taitaa saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ei ole ketään karvoihin katsominen, mutta miksi kummassa ihminen on ihmiselle susi?

Luonnontieteellistä

Aamulla mies hellittelee sanomalla pieneksi apinaksi. Eilen televisiossa syötiin oksennusta pidätellen apinan aivoja. Maistuu kuulemma yhtä hyvälle mennessään alas kuin tullessaan ylöskin. En pidä assosiaatiosta, mutta hyväksyn hellittelynimen. Olen halipula-apina, joka hyppää aina rotvallille, kokeilee kaidetta ja haaveilee kiipeämisestä oikein korkealle vanhaan tammeen. 

Karvakerroksen puutteessa puen vaatteet kerroksittain, mietin materiaaleja ja toivon eristäväni kylmyyden neljällä ihoani ympäröivällä kerroksella. Puuvillaa, villaa, angoraa ja villaa. Kaulaani halaa perintöturkis ja varpaitani kiertää kaksien sukkien kerros. Hameista on turha haaveilla, ellei meinaa jäädä jääpatsaaksi Helsingin kaduille. 

Muutaman metropysäkin päästä olemme perillä ja kuoriutuminen alkaa taas. Kaksista hanskoista, takista ja kaulahuivista päästyäni olen taas toimintavalmiudessa. Jonkun lapsi huuta innostuksesta hirven kohdalla, minä rakastun portaisiin. Kerros toisensa jälkeen valoa, ruudullista lattiaa ja kiertyvää kaidetta. Yhä ylöspäin, kauas parvelle, jolta näkee dinosaurusten vankat luut ja terävän hammasrivistön. 

Vitriinissä pöllöt tuijottavat lasittunein katsein, minä tuijotan kameran linssin kautta takaisin. Hihkun kuin sen toisen lapsi, katselen jähmeisiin asentoihin jääneitä tassuja, kavioita, korvia, nenänpäitä ja viiksikarvoja. Kettu nauraa ivallisesti ketarat levällään ja kiireisin askelein ohitamme sen leikkisät pennut. Kahvilassa ruokahalua lisätään täytetyllä kaksipäisellä lehmällä. Pidän intendentin huumorintajusta, pidän Helsingin Luonnontieteellisestä museosta.

Modcloth.com 

– siellä ne elämäni mekot on.

Siniset ruusut...

...vihreät unelmat

...pitsiset pastellit

...punaiset piristäjät

...keltaiset ihanuudet

...mintunvihreät kaunokaiset

...ja siniset seilorit sivistyneine kavereineen. 

Voisin valehtelematta kotiuttaa nämä kaikki kaappiini, heilutella helmojani kuin pieni tyttö ja elää elämäni onnellisena loppuun saakka. Johtuneeko lisääntyneen valon märästä – miksi ihmeessä mekot näyttävät silmissäni entistä ihanammilta? Olen hiihtänyt talven kaksissa samanlaisissa mustissa legginseissä. Tällä hetkellä kankaan väri muistuttaa harmaata ja polvien sekä pyllyn kohdalla on pussit. Niissä molemmissa. Voisin väittää noiden pöksyjen olevan oma elävä organisminsa, ellen tietäisi paremmin. Tuolin karmilla ne näyttävät siltä, että lahkeiden sisällä eläisi housujen hiljainen henki. Mekot tuulettavat ilmaa ja kaveeraavat sukkahousujen kanssa. Viima on niiden vihollinen, mutta auringonpaisteessa ne ovat parhaimmillaan. Virkoamme yhdessä kevääseen, mekkoni ja minä.

Kuvat/pictures –  Modcloth.com

Sellainen sunnuntai,
jonka ei toivoisi loppuvan

Kevättalven sunnuntait muistuttavat toisiaan. Ne kulkevat samoja latuja, eikä siinä ole mitään pahaa. Aamulla ylös aikaisin, jo pian kirpparille, keskipäiväksi kotiin, kävelylle armaan kanssa, ruoanlaittoa yhdessä, päivätorkut kainalossa, touhuamista, hyörinää ja suuria suunnitelmia.

Tänään perinteinen sunnuntaikävely sai uuden vivahteen, kun kävelimme sen kummia suunnittelematta reitin varrelle osuneiden asuntonäyttöjen ovista sisälle. Kyllähän me kodin ostoa mietimme, mutta ilman lainalupausta takataskussa taidamme olla aika heikoilla hangilla muihin, hieman paremmin valmistautuneisiin asunnonostajiin verrattuna. Kai näyttelimme aika onnistuneesti, kunhan emme katsoneet toisiamme silmiin. Rakkaan katseessa oli sellainen pilke, että tiesimme kyllä molemmat olevamme statisteja hassussa näytelmässä. Siniset pussit jalassamme hiihdimme niiden seassa, jotka olivat pukeutuneet näyttöä varten parhaimpiinsa (pitihän heidän näyttää, että heillä on varaa). Kohtausten yllä tuoksui kiinteistövälittäjän miehinen, supermyyjän uho ja muutama suihkaus liikaa liian halpaa partavettä. 

Selvisimme ulos voittajina, emmekä revenneet nauramaan kesken leikin. Villipuutarhan ikkunassa pienet nuket ja täytetyt eläimet pönöttivät yhä "Suljettu vesivahingon vuoksi" -kyltin somisteina. Niiden seurassa voittokahvit olisivat olleet asiaankuuluvan hienostelevat, mutta onhan meillä vielä edessä näitä sunnuntaita, joiden ei koskaan toivoisi loppuvan. Sinisiä taivaita ja auringossa sulavaa lunta.

Päivän parasta mainontaa TOP3

Mukana on ehkä kaikkien aikojen söpöin automainos kaikkien aikojen söpöimmällä Darth Vaderilla, paljasta ruotsalaista pintaa ja juustoa sekä mahtiparodia GinaTricot -mainoksista. Jos näiden jälkeen suusi ei väänny edes pieneen hymyyn, olet lahjomaton tosikko.

Bloggers I met and liked

Muutaman viikon päästä olen pyörinyt blogisfäärissä parin vuoden ajan. Mukaan on mahtunut monta ajatusta, kuvaa ja muutama vuodatuskin. Täällä minä olen, kaikkien nähtävillä, ihan omasta halustani. Mahtavia mielipiteitäni, juttujani ja jopa kuviani on yhden Google-haun takana hurjan paljon. Tarkalleen sanottuna 1 250 kuvaa ja 36 800 internet-osumaa. Tietenkään kaikki niistä eivät – kiitos Luojan – koske minua, mutta materiaalin määrä siihen nähden, että olen aivan tavallinen tyttö, on valtava.

Toiset pelkäävät sosiaalista mediaa: näkevät mörön identiteettivarkaan, joka tulee tuhoamaan heidän minuutensa maailmanlopun infernaalisella voimalla, kunhan tili on luotu, status päivitetty ja ystäviä hankittu enemmän kuin Lumikilla on kääpiökavereita. Toiset taas kylpevät sosiaalisen median lämpimissä vesissä nauttien jokaisesta hetkestä "ystävien" määrällä kilpailemalla, tyhjentämällä kameransa muistikortin suoraan milloin mihinkin palveluun, verkostoitumalla oman alansa ja vähän muidenkin alojen tärrrrrkeiden ihmisten kanssa – ja siinä sivussa vielä jakamalla kaikkien tietoon ostoksensa, mielipiteensä, ongelmansa, tunnetilansa sekä alushousujen värikin. Eräskin mies julkaisi omakustanteena kirjan vuoden Facebook-päivityksistään. Kyllä, luit aivan oikein. Dear Mr. Whatever-your-name-rally-was, your 15 minutes of fame are soooooooo over.

Olen säätänyt itse omalle sisällöntuotannolleni rajat. Väitän hallitsevani sitä lankavyyhtiä, jota en edes osaisi purkaa. Seulon mielestäni parhaat päältä: kirjoitukset, kuvat ja ajatukset – jottei myöhemmin vain kaduttaisi. Jaan ystävyyttäni eri palveluissa harkiten. En kuuluta blogin osoitetta turuilla ja toreilla, mutta silti tutustun Google Analytics -raporttiin silloin tällöin ja olen aidosti iloinen jokaisesta uudesta lukijasta. Piiloudun nimimerkin taakse, mutta näytän kuitenkin kasvoni. Jätän harkitun jälkeni, joka on paljon pysyvämpi, kuin yksikään perinteinen päiväkirjamerkintä. Kadunko vielä jonain päivänä jakamani tiedon määrää? Tulenko tuntemaan yksityisyyteni loukatuksi, jos jonakin päivänä uusi työnantaja tai vaikkapa oma lapseni lukee ikivanhoja blogimerkintöjäni? Olen nakuttanut tekstini bittiavaruuteen, joka pysyy pystyssä vielä kauan sen jälkeen, kun kasvan itse nurmea.

Kaikesta spekuloinnista huolimatta en osaa pelätä suurta internet-mörköä. Olen saanut Blogger.comilta hyviä ystäviä, ideoita ja virkistävää ajatuksenvaihtoa. Olen kurkkinut kalifornialaiseen arkeen, joka johti lopulta lehtivaihtoon, lukenut ruotsia tippa linssissä ja jännittänyt kolmesti uuden vanhan tuttavuuden tavatessani – sillä kun bloggaaja tapaa ensimmäistä kertaa  toisen bloggaajan, ei oletuksesta huolimatta voida puhua sokkotreffeistä. Vaikka kuinka kirjoitukseni menevät kasvottomalle massalle, ne toimivat myös kirjeenvaihtona toisten kirjoittajien kanssa. Tiedän kummia juttuja muista – ja niitä te tiedätte minustakin. Taidan taistella eräänkin turkulaisen tanssijan kanssa Benin & Jerryn ykkösminiän paikasta. Täysin turha tieto, joka luo bloggaajalle kosketuspintaa.

Jos kuitenkin ylisosiaalisuus alkaa jonakin päivänä ahdistamaan, voin aina tehdä Facebook-itsemurhan. Juu, luit oikein. Tai no, vielä puolisen vuotta sitten olisin voinut tehdä Seppukoon kautta näyttävän itsemurhan Facebookissa, johon liittyi upea profiilin monivaiheinen tuhoutuminen ja viimeinen viesti sosiaaliseen mediaan jääneille ystäville. Dramaattista? Toki. Vaan eipä tuokaan onnistu enää, sillä Facebook on nostanut kanteen Seppukoota vastaan. Onneksi perinteinen tilin tuhoaminen onnistuu silti ihan omin pikku kätösin, myös Twitterissä ja Bloggerissa.

Ehkäpä hieman järkevämpi liike olisi kirjata toivomuksensa siitä, mitä yhteisöpalvelutileilleni tapahtuu sen jälkeen, kun en ole niitä enää päivittämässä.  Harva muistaa kuolinvuoteellaan kertoa lähimmilleen kaikkien mahdollisten käyttämiensä palveluiden salasanat ja harvalla läheiselläkään on menetyksen jälkeen voimia alkaa urkkimaan niitä. Omista Facebook-ystävistäni löytyy henkilö, joka menehtyi syöpään. Joka kerta pahastun nassukirjalle, kun se ehdottaa minulle, että olisi hyvä aika jakaa uusimmat kuulumiset tämän ystävän kanssa. Jakaisin, jos voisin. Ihan varmasti tekisin niin, mutta Facebook ei tietääkseni jaa tietoa sen rajan toiselle puolelle. En tiedä, onko ystäväni profiili jäänyt naamakirjaan vahingossa vai tarkoituksella. Ystävyyden lopettaminen sen vuoksi, etten häneen enää yhteyttä saakaan, tuntuu myös absurdilta. 

Ruotsalainen Mywebwill on vaihtoehto, jonka kanssa sosiaalisen median elämän voi päättää kuolemansa jälkeen haluamallaan tavalla. Ajatus tuntuu hullulta, mutta vielä hullummalta tuntuu sosiaalinen media, josta puuttuu se olennainen: elämä ja yhteydenpito. Itse taidan jättää toiveeni  salasanoineen suljetussa kirjekuoressa tavaroideni joukkoon. Tapahtukoon tuo tahtoni taikka ei, olen silti valmis jatkamaan elämää internetissä, kunhan muistan, että kaikkea jakamaani voidaan käyttää väärin. Ehkäpä se sosiaalisuus ei taida kuitenkaan olla pahasta, sillä voin vain todeta, että jokainen bloggaaja, jonka olen tavannut, on ollut tykästyttävän ihana ihminen.