Listin' life

Haaveita, joita väsyneet
kuiskivat loskaisina aamuina

Eilinen oli raskas ja pitkä päivä. Sellainen, jollaisia ei saisi osua kuin yksi kokonaiseen vuoteen. Rakkaalle ihmiselle sattui ja minä nynnerö tietenkin itkin töissä. Hillittömästi. Eikä siinä sitten lopulta käynyt kovinkaan pahasti, mutta pelästyin. Vanhalle ihmiselle pienikin onnettomuus voi olla iso. Kaiken päälle olin sopinut itselleni liikaa asioiden hoitamista, mutta kaikesta oli selvittävä. Kunnialla läpi räntäsateen, vaikka vähän itkettikin.

Viimeisen kuukauden olen laskeskellut päiviä Facebook-ystävieni iloksi ja ärsytykseksi. Onhan edessä kauan odotettu miehenhakureissu Japaniin. Siihen on enää neljä lyhyttä päivää. Kun mies on maailmalla, ikävä iskee välillä vähän liian kovaa.

Silti neljäksi päiväksi kutistunut ero tuntuu niin pitkältä. Väliin mahtuu paljon räntää, huonot ajokelit, epävarmuus siitä, millä sinne lentokentälle oikein mennään, kuljetusalan lakko, vaihtamattomat rahat, pakkaamattomat laukut, yhden kauppakirjan tekeminen, kirppispaikan hallinnointi ja kissan vieminen hoitoon.

Viimeksi olimme Japanissa vuonna 2007. En ollut aikaisemmin välittänyt nousevan auringon maasta yhtä ala-asteen kuvitteellista matkapäiväkirjaa enemmän. Kun odotukset olivat nollassa, eräskin pessimisti rakastui täydellisesti. Kunhan tottui siihen, että häntä saatettiin tuijottaa häpeilemättä keskustan ulkopuolella, tai siihen, ettei kyennyt lukemaan kylttien hienoja koukeroita.

Tarjolla oli täysin erilainen maailma. Sellainen, jossa isokaan ihmismäärä ei aiheuttanut tungosta. Siellä saattoi shoppailla, kunnes jalat oikeasti sanoivat sopimuksensa irti. Katetut ostoskadut jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat... loputtomiin. Betonin keskellä olisi voinut liikkua niin, ettei olisi nähnyt päivänvaloa lähes ollenkaan. Kaupunginosien väliset erot olivat huimaavia – ihmiset muuttuivat niiden mukaan. Kahvilassa saattoi vain istua ja ihmetellä ympärilläolevaa menoa. Ruoka maistui. Aina. Kaiken vastakohtana temppelialueilla vallitsi täydellinen rauha ja luonnon avara läsnäolo. Vanha täti lakaisi sammalta. Armaani joi onnenlähteestä. Onkohan vaikutus pysyvää?

Viimeksi valloitimme Osakan, Kioton, Koben ja Naran kaupungit. Jälkimmäisessä oli pyhiä, kesyjä bambeja. Ne narisivat, enkä aluksi meinannut uskaltaa koskea eläimiä ollenkaan. Pöljät teinipojat yrittivät ratsastaa niillä. Sisäinen Lumikkini voitti, koskin bambia sarveen ja myöhemmin ostin sarvista sorvatut kukkakorvikset. What goes around comes around.

Tällä kertaa otamme Tokion haltuun. Tai yritämme ottaa. Edes yhden kaupunginosan. Haaveilen jo hetkestä, kun istun lentokoneessa ja sen pyörät irtoavat maasta. Kaikki keskeneräinen ja laukusta unohtunut jää taakse. On loman aika. Menemme puistoon piknikille. Syömme hyvin. Kartutan mekkokokoelmaani. Pidän armaintani kädestä kiinni, enkä irrota ikinä.

***

Kuvat/pictures: Mary Magdalene

***

In English:
It's funny how the
week before vacation is always the hardest one.
Yesterday I was crying in the middle of the
day cause something happened to my dearest
grandma. Small accidents are big when you're
old enought. She's fine now. Or as fine as it
is possible to be in that age, I guess.
I'm flying to Japan in 4 short days.
As much as I've been waiting for it to happen
I find myself in the middle of so many unfinished
duties. My husband is already there waiting
for me. I can't wait to explore Tokyo with him.
Hand in hand, you know.

***