Listin' life

Kohteliaisuuksia, joita tädit kertovat

Citymarketin vihannesosastolla

Olen usein miettinyt sitä, kuinka kovin vaikeaa on

vastata kohteliaisuuteen. Varsinkin silloin, kun vielä

soitin viulua ja esiinnyin kaikenmoisissa

kissanristiäisissä harva se päivä. Lisäksi inhosin

esiintymistä, joten sen jälkeinen mummojen hehkuttelu

epämääräisestä vingutuksestani meni omassa pienessä

päässäni herttaisten vanhusten hyvän kasvatuksen

ja huonon kuulon piikkiin.

Oltuani noin 2 tuntia Ameriikan suuressa maassa

vaihto-oppilaana, saavuin muiden pohjoismaalaisten

kanssa koulullemme. Ensimmäisenä meitä vastaan

ryntäsi lauma tummia tyttöjä, jotka alkoivat kehumaan

nenääni. Ainahan kaikki haluavat sitä, mitä eivät voi

itse saada. Minun terävä tuulenhalkojani viehätti heitä,

kun itse kadehdin noiden tyttöjen finnitöntä teini-ihoa

ja upeaa paksua tukkaa. Osasin vastata kummalliseen

nenäkohteliaisuuteen vain hyvin suomalaisittain:

"Oh, thanks. Well, I don't really like it that much."

Tämä kommentti aiheutti tietenkin uuden kohteliaisuus-

tulvan, josta hämäännyin vähän vielä enemmän.


On niin helppo sanoa kohteliaisuuden kuullessaan...

...njää, tää on vaan tällänen vanha lumppu

...juu, kivahan tää on, mutta huomasitko likatahran helmassani?

...noo, mähän nyt vaan tulin tänne esiintymään, kun pyydettiin

...ai, mun mielestä se esitys ei menny niin hyvin

...en mä mitään oo laihtunu. pyh. olisinkin.

(juuri sorruin tähän kommenttiin tällä viikolla)

...tähän on tällanen alennusmyyntiretku. halvalla sain.

Jossain vaiheessa kuitenkin opin, että kohteliaisuus-

hämäännys-hetki menee paljon nopeammin ohi, jos

vastaa kauniisti kiitoksella kohteliaisuuteen. Alkamatta

tietenkään kehua itseäni sen enempää. Tuolloin kun

tilanne muuttuu vielä epämiellyttävämmäksi.

Kohteliaisuus voi toisaalta olla myös salakavala ase.

Kehu sinä minua, niin minä kehun sinua -meiningillä.

Jos kohteliaisuus ei ole vilpitön, siitä jää yhtä

huono maku, kuin päivän seisseestä huoltoaseman kahvista.

Eikä kansalliseen identiteettiimmekään kuulu yletön

terve ja hyvä itsetunto iloisuudella maustettuna.

Ruotsalaiset (lue: tukholmalaiset) ovat pellejä välittäessään

niin paljon ulkonäöstään, varmasti myöskin tyhjäpäitä

kun tuolla tavalla iloisesti juhannusta juhlivat

tanssimalla kukin koristellun kepin ympärillä isotkin

miehet pieniä sammakoita laulaen.

Amerikaanot taas ovat mielestämme täysiä tyhjäpäitä,

jotka voivat rakastaa samana päivänä lastaan, paitaasi,

tuttavan pihaistutuksia, uutta biisiä, hienoa autoa

ja hyvää hampurilaista. Rakkaus kun on suomen kielessä

sellainen sana, joka ehkäpä kuluu käytössä. Siksi

sitä säästellään ja käytetään varoen. Kukaan täysjärkinen

suomalainen ei koskaan sanoisi:

"Rakastan kenkiäsi, ne ovat upeat!", kuulostamatta friikiltä,

jolla on varmasti taka-ajatuksia kenkiesi nyysimisestä

heti sillä hetkellä, kun potkaiset ne jaloistasi.

Tänään tapahtui kuitenkin kummallinen

häämääntyminen keskellä Citymarketin vihannesosastoa,

jossa luin ostoslistaani tarkkaan, kävellen samalla kiireellä

eteenpäin. Täti, noin 60-vuotias, kehui housujani. Juuri niitä

housuja, jotka ovat mielestäni vähän hassunrumat.

Tuo täti kuului minun pienessä päässäni niihin ihmisiin,

jotka kauhistelevat tällaista pussitusta ja matalaa mallia.

Omasta mielestäni hänen olisi kuulunut ajatella minun

olevan vähintäänkin kriminaali, joka on tunkenut ainakin

suomalaisia tomaatteja harukset täyteen. (Muttei tietenkään

yhtään banaania. Kurkkuja muutama, melooneille ei ole

tarpeeksi tilaa). Siinä sitten olin hetken hiljaa, hymyilin

aidosti kohteliaisuudesta kiitollisena ja vastasin vielä

tädin lisäkysymyksiin.

"Ei, eivät nämä ole syksyn

uusinta uutta, juuri löysin alesta ja tykkään itsekin."

"Juu, materiaali on ihanan pehmoinen ja näissä

on hyvä olla."

"Kiitos!"

Henkinen kasvukäyräni nousi hetkessä kattoon.

Suomalaisuuteni kärsi varmasti. Paljon.
Eipä anneta tämän siis muodostua tavaksi.

Seuraavalla kerralla muistan sanoa kehuttavan

vaatteen olevan vain alerytky, joka on mielestäni

pikkuisen ruma, mutta ostin, kun niin kamalan

halvalla sen sain. Kerron myös, että yritin epätoivoisesti

olla muotitietoinen noin puoli vuotta jälkijunassa, mikä

oikeasti tarkoittaa sitä, etten ole muotitietoinen

ollenkaan. Ihan vain perässähiihtäjä.

Lopuksi tarjoan vaatekappalettani kehujalle,

koska en siitä koskaan tykännytkään ja poistun

tilanteesta suomalaisen coolisti puolialastomana.

Ehkä vielä viimeisenä huudan jonkin

duudson-tyyppisen ärinän ja näytän pyllyä

vanhuksille.

***

In English:

The Finns don't like compliments.

Oh, not that they would'nt like someone

paying them a compliment, it's just that

they don't really know how to react.

We don't want people to think that we're

stuck up. It's better to be humble.

So a funny thing happened today while

I was shopping groceries. An older woman,

about in her sixties, came to me and said

that I have very cool jeans. I thought that

my pants are the kinda ones that older

people find horrible, baggy and way too

low-waisted. I thought that in her eyes

my pants made me look like a criminal at least.

It took me a while to understant that

she was really talking to me.

But the complimet was so sincere that

it just made me smile and say: "Thank you".

There was no hidden agenda behind

her words. She just simply liked my jeans

and I was genuinely happy for getting

the compliment.

***

P.S.
Kohteliaisuusasussa...

...housut/pants - Vila
...toppi/shirt - Vila
...liivi/vest - Vero Moda, Sweden
...läpsyt/shoes - Santorini, Greece

***